Taidanpa jakaa joitain ajatuksia arjestani kun en suoraan mitään taidetta tee eli aika usein. Ja läjän kuvia mahdottoman söpöstä ei enään niin pienestä vauvasta.
Muu aika kuluu seuratessa kuinka meidän pikku vauvasta on tulossa hyvää vauhtia pikku poika jolla on aivan omat minusta riippumattomat jutut.
Se vaati aika paljon itseltä päästää irti halusta olla aina vaan parempi isä ja tuntuu vieläkin välillä todella helpolta ruveta suorittamaan pienimpiäkin vanhemmuuteen liittyviä seikkoja muun paahtamisen ohella.
Pitäisi koittaa muistaa, että sitä on itse osa tuon pienen ihmisen alun lapsuutta ja keskeinen tyyppi ensimmäisissä muistoissa, aika menee niin hurjaa vauhtia ettei sitä ole varaa hukata kaiken maailman suorittamiseen ja muille kelpaamiseen kun voisi sen sijaan huomioida rakkaimpiansa ja hoitaa itseänsä.
Määrittelin taannoin itselleni "normaalin" uudelleen vanhemmuuden kautta saamieni kokemusten ja viimeisen puolentoista vuoden työn itseni kanssa. Minulle normaali on tila jossa pystyy hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin on.
Silloin tunnen voivani olla läsnä täysin omana itsenäni muiden elämässä ilman ahdistuksen ilmapiiriä jota olen yrittänyt peittää niin monin tavoin, suorittamalla ja toistamalla eri asioita ollakseni joku muu kuin minä.
Kenenkä muun hyväksyntä voisi olla hienompaa kuin meidän pikku pullanaaman tämän virnistellessä leveästi herätessään ihan vain siksi koska minä hänet poimin sieltä syliini hölöttäessä vielä tuntematonta kieltä tauotta. Se että saan ehdottoman luottamuksen ja ihailun tältä pikku tyypiltä on valtaisa elämäni loppuun asti kestävä vastuu minkä aion kantaa pelkkää ylpeyttä tuntien sillä minä olen hänen isänsä ja se on tärkeintä työtä mitä tulen kuunaan tekemään. Vaikea vieläkin käsittää, että olemme vaimoni kanssa saaneet jotain näin hienoa aikaan.
Alla vielä kuva jossa Viktor (vasemmalla) vahtii minua (oikealla) vaimon ollessa muualla.
