tiistai 14. tammikuuta 2020

Bunkkeri





























Mielen liikkeiden visualisointi auttaa mua ymmärtämään miksi toimin miten toimin. Mun suurimpia rakennelmia on bunkkeri. Oon rakentanut sen sinne jo kauan sitten. Bunkkeri suojaa mua kaikelta. Se on auttanut sietämään sietämätöntä. 

Bunkkeri on myös paikka minne mikään ei pääse, mutta eipä minunkaan näköala sieltä ole kummoinen. Oon elänyt siellä kauan sen jälkeenkin vielä kun sireenit lakkasi huutamasta ja pommit räjähtelemästä. En kerta kaikkiaan voinut luottaa siihen ettei mitään sattuisi jos astuisin ulos. Vuosien saatossa näin vilauksia ulkomaailmasta. Joskus jotkut koitti maanitella pois sieltä, mutta vetäydyin silloin aina vaan syvemmälle uumeniin muutamaksi kuukaudeksi. 
Bunkkerissa en koe mitään. Ja tarkoitan sitä todella. Mikään ei pääse koskettamaan enkä minä pääse vaikuttamaan mihinkään. Se tuntui oikealta kerran kun aina olin siellä elänyt. Kuinka voisi tietää paremmasta?

Bunkkerin pikkuruisista ampuma-aukoista kuitenkin usein paistoi valo. Ulkona ei kuulunut mitään hälyttävää. Ja jotkin henkilöt viipyivät sen lähellä eikä heidän käynyt kuinkaan! En uskalla edes nimetä sitä toivoksi, mutta jokin uteliaisuuden tapainen hitaasti, mutta varmasti kasvoi minussa. Mitä siellä oikein on? Uteliaisuus raotti bunkkerin panssariovia, vilkuilin ulos vaivihkaa ja palasin sisälle. Ei mitään. Aurinko paistoi, kasvillisuus peitti panssariesteitä ja betonivalleja. Oli hiljaista. Vähitellen ovet aukenivat ja astuin ensimmäistä kertaa ulos. Se tuntui pelottavalta, mutta vaikka tunteeni huusivat vastaan niin järkeni osoitti ettei vaaraa ole.
Näin epämääräisiä hahmoja kävelyilläni. Pakenin aina vastoimaisesti takaisin suojiin. Sain häilyvän yhteyden muihin kulkijoihin. Jotkut auttoivat nimeämään väijyviä hahmoja. Bunkkerini ympäri kiertää ainakin Suru, Ilo, Viha ja heidän lukuisat varjonsa kuten Lempeys, Arkuus ja Kaiho. 
Yritän pitää heihin yhteyttä säännöllisesti ja se sujuukin tänä päivänä kohtalaisen hyvin enkä kovin usein väistä useita heistä. Olen saanut tietooni myös, etten ole yksin bunkkerissani. Siellä asuu vanhin kaikista kumppaneistani. Turvattomuus. 
Turvattomuus vetää minut luokseen herkästi kaiken uuden edessä. Ja hyvänen helvetti kun uutta aina riittää! Uudesta tuleekin mieleen vielä muutamat epämääräiset hahmot jotka kiertävät bunkkeria. En näe niitä usein ja jos näen käännän pääni ja juoksen. Ne ovat hirvittäviä. Vuosienkin jälkeen välillä niiden silkan olemassaolon tunnustaminen tuntuu hulluudelta ja herjaamiselta. Jotkut ovat antaneet niille nimiä. Mutta kuinka mikään niin hirvittävä voisi olla nimeltään Rakkaus? Tai Turva?
Se sotii kaikkia käsityksiäni vastaan. Mutta tämä ei olekaan järjen asia.

Koin manian vuoden vaihteessa. Se oli kertakaikkiaan huumaavaa. Tunsin että voisin juosta ja hyppiä kaikkien bunkkerini esteiden välistä ja yli. Ja minä juoksinkin. Juoksin kauas. Vedin keuhkoni täyteen puhdasta varmuutta kaikesta, Sotkuinen mieleni muuttui joukoksi suoria linjoja. Päätin ettei ne kurjat hahmot olleet Rakkaus tai Toivo tai Ilo. Aurinko oli Rakkaus! Tuuli oli Toivo! Taivas oli Ilo! Juoksin pois bunkkerin varjosta. Janosin kaikkea mistä olin jäänyt paitsi. Olin vailla niin paljoa! Halusin saada yhteyden kaikkeen edessäni ja jättää kaiken takanani. Voi se oli uskomatonta. Uskomattoman surullista. Aurinko sokaisi minut. En erottanut maata taivaasta ja tuuli työnsi minua arvaamattomasti minne sattui. Ja aikansa päästä palo sisässäni himmeni ja sammui. Ja samalla sammui valo ympäriltä. Taivas oli silmänkantamattomiin sysimustaa pilvimassaa ja myrskyn pauke tuntui rikkovan mieleni. 
Olin eksyksissä. En tiennyt missä olen tai edes, että kuka olen. Mutta en ollut yksin. Kaikki bunkkeria kiertämäni hahmot olivat seuranneet minua. Jopa hirveä Rakkaus. Ne johdattivat minut takaisin mistä tulin. Bunkkeriin. 
Nyt myrsky pauhaa bunkkerin ympärillä. Mutta bunkkeri on luotu kestämään. En tosin juuri nyt ainakaan ole sisällä pimeässä, ihme kyllä. En ehkä pääse pois sen luota. En edes yritä. Bunkkeri on osa minua. Usko kertoo, että myrksy vielä laantuu. Väitti pelko mitä hyvänsä. Ja Lempeys pitää kohteliaan välimatkan, mutta on läsnä. Toivo menee miten lystää kuten aina ja Ilo on nurkan takana. Suru painaa harteitani, mutta hirvittävä Rakkaus pitää huolen etten muserru sen alle.